Tosiaan Lipen tilanne oli ollut pitkään tiedossa. Olin jo sinut asian kanssa, mummo saisi ansaitsemansa viimeisen levon ja rauhan. Ikäväksemme sen sulhanen sai samanlaisen tuomion. Siispä pariskunta laitsaili yhdessä koko viimeisen kesänsä. Yhtään en Lippeä kiusannut millään kurjalla enkä treenannut sitä tietenkään enää, käytiin vain maastossa ja TSIISUS mikä vauhti siitä mummosta oikein lähti vielä viimeisillä päivilläänkin! Minun rauta-mummo <3 Tuskaiseksi osuudeksi kuitenkin muodostui se, miten eutanasian suorittaisi. Lippe ei antanut yhdenkään eläinlääkärin tulla kosketusetäisyydelle, haistoi ne jo kaukaa :D Viimeksi kun eläinlääkäri kävi jouduin itse suorittamaan taivutukset mummelin hermostuessa niin kovin tilanteesta, ettei antanut enää kivan ruokatädinkään (eli tallin omistajan) koskea. Tontilla oli jo useampi haudattu eläin, ja arvioin eläinlääkärin eutanasian olevan aivan liian stressaava tilanne hevoselle, en haluaisi sen viimeisten hetkien olevan kauhunsekaiset. Päädyin siis pitkän harkinnan jälkeen viemään Lipen alueemme pienteurastamolle, sillä mummeli oli hyvä matkustaja ja ammattilainen hoitaisi asian niin nopeasti ettei mamma huomaisi mitään. Elämäni pelastus oli myös meidän ihana tallinomistaja Jenni, joka vei sekä Lipen että Teukan viimeiselle matkalle sen ollessa aivan liian raskasta omalle päälleni. Niin epäileväinen kui Lippe olikin, niin tiesin sen lähtevän rauhallisin mielin rakkaan luotettavan ruoka-automaattinsa saattelemana, suu täynnä leipää.
Moni ihminen, etenkin ei-hevosihminen, on kauhistellut ratkaisuani eutanasian järjestämisen suhteen. Molemmat menivät siis teurastamolle eläimen etua ajatellen. Lippe stressaavan tilanteen välttääkseen, ja Teukka siksi, koska näin niin valtavan hevosen kaatamisen ja koko lopetusprosessin todella rumana mielessäni. Eläinlääkärin tekemässä eutanasiassa minun olisi ollut välttämätöntä olla läsnä, ja ikävät mielikuvat tapahtumien kulusta saivat päättämään näin. Eihän se loppu mikään kaunis näky ole etenkään teurastamolla, mutta eläimeltä on ammattilaisen asiallisesti hoitamana pulttipyssyllä tietoisuus poissa ohikiitävässä hetkessä. Tiedän, ettei nykyisen hevoseni persoonallisuuden ja ongelmien vuoksi teurastamo ole missään nimessä vaihtoehto sitten kun eutanasian aika joskus koittaa, mutta näille rakkaille se oli ehdottomasti se paras. Olen hyvin tyytyväinen ja todella kiitollinen Kausalassa sijaitsevalle Liha-REMille sekä sen henkilökunnalle. Kiitos.
Teukka lähti ensin 28.8.2013, ja Lippe perästä sulhasensa Sepen kanssa 4.9.2013. Teukan hyvästeleminen oli tämän elämäni yksi raskaimmista kokemuksista, jonka vuoksi en enää pystynytkään viimeisenä iltana lähtemään Lipen luokse tallille. Ajattelin, ettei se minua osaa kaivata kun sussunsa kanssa laitumella pussailee, ja edellisenä päivänä oltiin vietetty yhteiset hetket positiivisissa merkeissä. Oli oikeastaan oman mielenterveyteni kannalta välttämätöntä, ettei tarvisi kokea samanlaista romahdusta vasta viikko edellisen jälkeen. Ikävähän on aivan jumalaton, edelleen <3
Minä siis halusin tarjota Teukalle kivuttomat viimeiset ajat ja hyvästellä sen rauhassa. Omalla tavallaan se oli hyvä, mutta toisaalta se teki lopullisista jäähyväisistä TODELLA raskaat. Teukka siis sai syödä kipulääkekuurinsa loppuun ja köllötellä laitumella loppuaikansa. Minä kävin sitä pussaamassa, silittelemässä ja itkemässä sen harjaan. Välillä en edes pystynyt menemään sen luokse, vaan kökötin laitumen reunalla sen puuhailua tuijottaen. Teukan kipujen väistyessä tuli siitä taas hyväntuulinen ja hömelö itsensä, se myös aina minut nähdessään lähti höristen tulemaan luokse. Tämä tottakai vihlaisi jostain syvältä sielun sopukoista joka ikinen kerta...
Muistan varmaan lopun elämääni Teukan elämän viimeisen illan. Irroitettiin siltä kengät jaloista, ja minä leikkasin paksun tukon vahvaa vitivalkoista jouhea talteen. Olin hakenut sen siis laitumelta talliin, ja harjailin sitä pitkän tovin. Höpötin hempeitä, ja naureskelin sille ettei sinusta nyt ollut sittenkään miksikään muuksi kuin joulukinkuksi. Tuomitkaa tai älkää, mutta kyllä se musta huumori vaan auttaa niin pirusti... Oli jo sen verran myöhä, että aurinko oli laskenut ja alkoi olla viileää. Talutin Teukan laitumelle ja otin riimun pois sen päästä. Sillä kyseisellä hetkellä totuus kai vihdoin iski viimeisen kerran päin kasvoja, sillä tipahdin polvilleni laitumelle ja romahdin täysin. Ajattelin, että henkihän tässä lähtee kun itkin niin hirveästi, fiilis oli aivan uskomattoman musertava. Edelleen tulee itku (nytkin) kun sitä hetkeä miettii. Katselin sitä valkoista muulia, jolle ei ollut suotu ihan sitä penaalin terävimmän kynän roolia tässä elämässä. Pirulauta, huomenna päivällä sitä ei enää ole olemassa, enää ikinä. Istuin laitumen vierellä varmaan kaksi tuntia itkemässä. Onneksi tuo penaalin terävin kynä ei todellakaan ymmärtänyt huomioida asiaa vaan nautti uuden lohkonsa laidunantimista...
Mulla on aina ollut hirveä tarve pystyä tekemään kaikki, suoriutua, pärjätä, kestää. Siispä seuraavana päivänä menin kouluun, olihan minulla vasta alkanut terkkarin opinnot. Jalka vispasi ja kynä naputti hermostuneesti pöytään, kun katselin kelloa ja mietin, että kohta se on poissa. Elämä on ehtinyt koulia meikäläisellekin jo ihan kohtalaisen pokerinaaman, joten selvisin aivan hyvin siihen asti, että pääsin kotiin. Ei ole tarkoitus kirjoittaa mitään itkuromaania, joten tyydyn toteamaan että fiiliksen kenties arvata saattaa. Teukka oli lähtenyt vihreämmille suu täynnä herkkuja, toisen suosikki-ihmisensä eli "ruoka-automaatin" saattelemana, tajuamatta yhtään mitä tapahtuu. Itsellä oli toisaalta hyvä olla, toisaalta maailma oli juuri päättynyt.
Ja nyt seuraa sellainen juttu joka auttoi mua ihan hirveästi pääsemään tämän asian yli. Sanokaa mitä sanotte, mutta minulle se oli totisinta totta kuulostaa miten hölmöltä tahansa. Seuraavana yönä Teukka nimittäin kävi hyvästelemässä minut. "Heräsin" yöllä, eli näin unta jossa heräsin, omasta sängystäni ahdistuneena. Kävelin huoneen poikki valokuvahyllyn ääreen, ja katselin kehystettyä kuvaa Teukasta, kerroin sille kuinka ikävöin. Siinä kehyksen reunalla laskeutui paksu tuppo Teukan jouhia. Itkin silmät päästäni ja sydäntä raastoi, otin kuvan käteeni ja katselin sitä. Sitten huoneeseen tulvahti todella voimakas hevosen haju. Tunsin ja jotenkin näin hämyisesti myös näin, kun vierelläni Teukka puhalsi lempeästi ilmaa kasvoilleni sieraimistaan, hörähti ja tyrkkäsi päänsä kainalooni. Minut valtasi huikea hyvänolon tunne ja jotenkin varmuus siitä, että sen on hyvä olla ja se on kiitollinen. Havahduin siihen, että olinkin edelleen ihan omassa sängyssä ja hirveä itkuhan siitä (yllätys yllätys) taas syntyi.
En varsinaisesti usko mihinkään tiettyyn uskontoon, mutta sen uskon, että joku jossain kirjoittaa tätä elämän kirjaa, se on joku on varmasti nimeltään sekä Karma että Kohtalo. Meidän kaikki keskuudestamme poistuneet rakkaat kuitenkin ovat keskuudessamme tuolla jossain, ja meille kaikille on olemassa se joku parempi paikka. Sellainen paikka, jossa saa taas olla kauan ikävöityjen rakkaidensa kanssa. Ja tiedän aivan satavarmasti että tuo hevonen, se odottaa mua siellä.
"Kun aika on niin saavuthan sä silloin luo,
Kun aika on niin auringon näät nousevan, ja kuulet mun sua kutsuvan.
Sinut jälleen nään, sä saavuthan kun aika on, niin uudelleen sä kaiken saat."
